Paul Paray |

Paul Paray

Paul Pare on yksi muusikoista, josta Ranska on oikeutetusti ylpeä. Hänen koko elämänsä on omistettu kotimaansa palvelemiseen, kotimaansa palvelemiseen, jonka kiihkeä isänmaallinen taiteilija on. Tuleva kapellimestari syntyi maakunnan amatöörimuusikon perheeseen; hänen isänsä soitti urkuja ja johti kuoroa, jossa hänen poikansa alkoi pian esiintyä. Yhdeksänvuotiaasta lähtien poika opiskeli musiikkia Rouenissa, ja täällä hän alkoi esiintyä pianistina, selloina ja urkurina. Hänen monipuolinen lahjakkuutensa vahvistui ja muotoutui opiskeluvuosina Pariisin konservatoriossa (1904-1911) muun muassa Ks. Leroux, P. Vidal. Vuonna 1911 Pare sai Prix de Rome -palkinnon kantaatista Janica.

Opiskeluvuosinaan Pare ansaitsi elantonsa soittamalla selloa Sarah Bernard -teatterissa. Myöhemmin armeijan palveluksessa hän nousi ensin orkesterin johtoon – se oli kuitenkin hänen rykmenttinsä vaskisoittokunta. Sitten seurasivat sotavuodet, vankeus, mutta silloinkin Pare yritti löytää aikaa musiikin ja sävellyksen opiskeluun.

Sodan jälkeen Paré ei heti onnistunut löytämään työtä. Lopulta hänet kutsuttiin johtamaan pientä orkesteria, joka esiintyi kesällä yhdessä Pyreneiden lomakohteista. Tähän ryhmään kuului neljäkymmentä muusikkoa Ranskan parhaista orkestereista, jotka kokoontuivat ansaitakseen lisärahaa. He olivat iloisia tuntemattoman johtajansa taidosta ja suostuttelivat hänet yrittämään ottamaan kapellimestaripaikan Lamoureux-orkesterissa, jota sitten johti silloin vanha ja sairas C. Chevillard. Jonkin ajan kuluttua Pare sai debyyttinsä tämän orkesterin kanssa Gaveau-salissa ja onnistuneen debyytin jälkeen hänestä tuli toinen kapellimestari. Hän sai nopeasti mainetta ja Chevillardin kuoleman jälkeen kuusi vuotta (1923-1928) johti joukkuetta. Sitten Pare työskenteli ylikapellimestarina Monte Carlossa, ja vuodesta 1931 lähtien hän johti myös yhtä Ranskan parhaista yhtyeistä – Columns-orkesteria.

1944-luvun lopulla Parella oli maine yhtenä Ranskan parhaista kapellimestarina. Mutta kun natsit miehittivät Pariisin, hän erosi tehtävästään protestina orkesterin uudelleennimeämistä vastaan ​​(Colonne oli juutalainen) ja lähti Marseilleen. Pian hän kuitenkin lähti täältä, koska hän ei halunnut totella hyökkääjien käskyjä. Julkaisuun asti Pare oli vastarintaliikkeen jäsen, järjesti ranskalaisen musiikin isänmaallisia konsertteja, joissa Marseillaise soi. Vuonna 1952 Paul Paresta tuli jälleen elvytetyn Columns-orkesterin päällikkö, jota hän johti vielä yksitoista vuotta. Vuodesta XNUMX lähtien hän on johtanut Detroitin sinfoniaorkesteria Yhdysvalloissa.

Viime vuosina ulkomailla asuva Pare ei katkaise läheisiä siteitä ranskalaiseen musiikkiin, astelee usein Pariisiin. Kotimaisen taiteen hyväksi tehdyistä palveluista hänet valittiin Ranskan instituutin jäseneksi.

Pare oli erityisen kuuluisa ranskalaisen musiikin esityksistään. Taiteilijan kapellimestarityyli erottuu yksinkertaisuudesta ja majesteettisuudesta. ”Kun todellinen iso näyttelijä, hän hylkää pienet tehosteet tehdäkseen teoksesta monumentaalisen ja siron. Hän lukee tuttujen mestariteosten partituuria kaikella mestarin yksinkertaisuudella, suoraviivaisuudella ja hienostuneella”, kirjoitti amerikkalainen kriitikko W. Thomson Paul Paresta. Neuvostoliiton kuulijat tutustuivat Paren taiteeseen vuonna 1968, kun hän piti yhden Pariisin orkesterin konserteista Moskovassa.

L. Grigoriev, J. Platek, 1969