Mensuraaliset merkinnät |
latinasta mensura - mera; kirjaimet — mittamerkintä
13-16-luvuilla käytetty järjestelmä musiikin äänittämiseen. Toisin kuin aikaisemmassa ei-mentaalissa notaatiossa (ks. Nevmy), reunat osoittivat vain melodian liikesuunnan ja sen tilalle tulleen kuoronuotin, jossa ilmoitettiin vain äänten korkeus, M. n. mahdollisti sekä äänten korkeuden että suhteellisen keston korjaamisen. Tämä tuli tarpeelliseksi polyfonian kehittymisen myötä, kun moteteissa poikkesi tekstin jokaisen tavun samanaikaisesta ääntämisestä kaikilla äänillä. M. i. kehittäneet ja kuvanneet Johannes de Garlandia, Franco Kölnistä, Walter Odington, Hieronymus Moravialainen (13-luku), Philippe de Vitry, de Muris, Marchetto of Padova (14-luku), Johannes Tinctoris (15-16-luvulla), Francino Gaffori ( 16. c.) jne.
Con. 13. v. määrittää äänten ja taukojen keston M. n. käytettiin seuraavia merkkejä (annettu keston alenevassa järjestyksessä; kaikki termit ovat latinalaisia):
14-luvulla käyttöön tulivat vielä pienemmät kestoajat – minimit
(pienin) ja semiminima
(puolet minimi).
Kestojen laskentayksikkönä oli aluksi nuotti longa. Siellä oli longa perfecta (täydellinen), joka vastaa kolmea brevisä, ja longa imperfecta (epätäydellinen), joka vastaa kahta brevisä. Ser. 14. v. käsitteet perfecta, kolmiosainen jako, ja imperfecta, kaksiosainen jako, laajennettiin myös muiden "naapurimaiden" nuottien suhteisiin, jotka ovat paikallaan sarjassa sävelen kestoja; vain nuotit duplex longa (myöhemmin maksimi) ja minimit olivat aina kaksoislyöntejä. Tämän tyyppisiä rytmisiä jakoja kutsuttiin asteikoksi. Jokaisen keston asteikolla oli omat nimet. Joten longa-asteikkoa kutsuttiin modukseksi, brevis-asteikko kutsuttiin tempukseksi, semibrevis-asteikko kutsuttiin prolatioksi. Myöhemmin brevisistä tuli nykyaikaa vastaava laskentaaika. kokonuotti; sen asteikon tyyppejä, eli tempus perfectum (jakaa kolmeen semibreviin) ja tempus imperfectum (jakaa kahteen semibreviin) merkittiin vastaavasti merkeillä
и
; jälkimmäinen nimitys on edelleen käytössä koossa 4/4. Nämä merkit sijoitettiin musiikillisen rivin alkuun tai keskelle, jos asteikkoa vaihdettiin. 14-luvulta lähtien kestojen laskentayksikkö M. n. tuli nuotti semibrevis. Sen jakautuminen kolmeen minimiosakkeeseen on nimetty termillä prolatio major (perfecta) ja kahdeksi – termillä prolatio minor (imperfecta). Tempus-kyltin pistettä käytettiin tunnusmerkkinä. Tämä mahdollisti kaikkien neljän tuolloin sovellettujen perusasioiden hahmottamisen lyhyesti. kestojen alisteisuuden tyyppi:
1) brevis ja semibrevis – kolmiosainen eli tempus perfectum, prolatio major (vastaa nykykokoja 9/4, 9/8) – merkki
; 2) brevis – kolmiosainen, semibrevis – kaksiosainen, eli tempus perfectum, prolatio minor (vastaa nykyaikaisia kokoja 3/4, 3/8) – merkki
;
3) brevis – kaksiosainen, semibrevis – kolmiosainen, eli tempus imperfectum, prolatio major (vastaa nykykokoja 6/4, 6/8) – merkki
; 4) brevis – bipartite, semibrevis – bipartite, eli tempus imperfectum, prolatio minor (vastaa nykykokoja 2/4, 4/4).
Yllä olevat merkit ja merkinnät eivät antaneet tallentaa kaikista mahdollisista rytmityypeistä. äänien järjestäminen. Tältä osin kehitettiin säännöt, jotka yhdistävät setelin tietyn keston ja sen, minkä seteleiden välillä se sijaitsi. Eli imperfectio-sääntö totesi, että jos kolmijakossa suhteellisen pitkää nuottia seuraa vierekkäinen lyhyempi nuotti ja tulee sitten taas saman pituinen kuin ensimmäinen tai jos nuottia seuraa enemmän kuin kolme nuottia viereisen lyhyemmän keston, tämän nuotin kesto pienenee kolmanneksen:
Alteratio-sääntö (muutokset, muutokset) määräsi kahdesta samanpituisesta vierekkäisestä sävelestä toisen keston kaksinkertaistamisen, brevis, later ja semibrevis, kolmiosaisella artikulaatiolla:
Dep. monta ääntä. sävellyksiä kirjoitettiin usein tuolloin siten, että niissä olevat laskentayksiköt osoittautuivat erilaisiksi. Siksi, kun ääniä tiivistettiin yhdeksi kokonaisuudeksi, vaadittiin rytmistä. äänten muunnos. Samanaikaisesti pitemmälle nauhoitetuille äänille tehtiin "diminutio" (diminutio). Yleisin oli tietyn äänen kaikkien kestojen puolittaminen (proportio dupla). Se merkittiin asteikkomerkin – , tai tämän merkin käänteisellä – kautta kulkevalla pystyviivalla tai murto-osalla 2/1. Myös muita diminutiotyyppejä käytettiin. Murtoluvun osoittaman diminution peruutus tehtiin siirtämällä osoittajaa ja nimittäjää (esim. 1/2 2/1:n jälkeen). Kaikkiin ääniin viittaava Diminutio 2/1 edusti yksinkertaista tempokiihdytystä.
Koska imperfectio- ja diminutio-tyyppien soveltaminen monimutkaisi nuottikirjoitusta, nuottien lukemista yritettiin helpottaa ottamalla käyttöön uusia musiikkimerkkejä. Samaan aikaan pergamentista paperiin siirtymisen yhteydessä he alkoivat korvata "mustat" musiikkimerkit "valkoisilla". Tämä prosessi oli erityisen intensiivinen Italiassa. 16-luvun alkuun mennessä. Tässä on seuraava nuotinkirjoitusjärjestelmä:
Vähitellen perustettiin mustia musiikkimerkkejä osoittamaan puoliminimiinejä ja pienempiä kestoja, ja fuzea ja semifuzea vastaavien taukojen osalta ensimmäinen kahdesta merkistä. Tämä merkkijärjestelmä muodosti modernin perustan. muistiinpanojen kirjoitusjärjestelmät. Jo 15-luvulla. usein käytetty pyöristetty muistiinpano 16-luvulla. hän siirtyi myös musiikin painamiseen. 16-luvun loppuun mennessä kestojen alisteisuus suhteessa l:2:een vallitsi kaikkialla; se merkitsi M. n.:n hylkäämistä. ja siirtyminen nykyaikaiseen merkintäjärjestelmään.
Viitteet: Saketti LA, Essee musiikin yleisestä historiasta, Pietari, 1912; Gruber RI, Musiikkikulttuurin historia, voi. 1, osa 2, M.-L., 1941; Bellermann H., Die Mensuralnoten und Takteeichen des XV. ja XVI. Jahrhunderts, W., 1858, 1963; Jacobsthal G., Die Mensuralnotenschrift des 12. und 13. Jahrhunderts, B., 1871; Riemann, H. Studien zur Geschichte der Notenschrift, Lpz., 1878; Wolf J., Geschichte der Mensuralnotation von 1250-1460, Bd 1-3, Lpz., 1904, Hildesheim-Wiesbaden, 1965; sama, Handbuch der Notationskunde, Bd 1, Lpz., 1913; hänen Die Tonschriften, Breslau, 1924; Chybinski A., Teoria mensuralna…, Kr., 1910; Michalitschke AM, Studien zur Entstehung und Fhrhentwicklung der Mensuralnotation, “ZfMw”, 1930, Jahrg. 12, H. 5; Rarrish C., The notation of polyphonie music, NY, 1958; Fischer K. v., Zur Entwicklung der italienischen Trecento-Notation, “AfMw”, 1959, Jahrg. 16; Apel W., Die Notation der polyphonen Musik, 900-1600, Lpz., 1962; Genther R., Die Mensuralnotation des Ars nova, "AfMw", 1962-63. (Jahrg. 20), H. 1.
VA Vakhromeev
