Triad |
lat. trias, alkio. Dreiklang, englanti. kolmikko, ranskalainen kolmoissoitto
1) Kolmen äänen sointu, joka voidaan sovittaa tersiksi. T.:tä on 4 tyyppiä: kaksi konsonanttia – duuri (myös iso, "kova", trias harmonica maior, trias harmonica naturalis, perfecta) ja molli (pieni, "pehmeä", trias harmonica molli, trias harmonica mollis, imperfecta) ja kaksi dissonanttia – lisääntynyt (myös "liiallinen", trias superflue, abundans) ja vähentynyt (trias deficiens - "riittämätön"). Konsonantit T. syntyvät jakamalla kvintin täydellinen konsonanssi suhdesuhteen mukaan – aritmeettinen (4:5:6 eli isoterts + alaterts) ja harmoninen (10:12:15 eli pieni terss +) iso kolmas). Yksi niistä – duuri – sopii yhteen luonnollisen asteikon alaosan sävyjen tutkimuksen kanssa (sävyt 1:2:3:4:5:6). Konsonanttiäänet ovat 17- ja 19-luvuilla vallinneen duuri-molli-äänijärjestelmän sointujen perusta. ("Halmoninen kolmikko on kaiken konsonanssin perusta…", kirjoitti IG Walter). Duuri ja molli T ovat keskellä. luvun 2 elementit. frets eurooppalainen. musiikkia samoilla nimillä. Konsonanttiäänet ovat suurelta osin säilyttäneet merkityksensä 20-luvun musiikissa. Erotu 2 "epäharmoninen". T. – lisätty (kahdesta suuresta kolmasosasta) ja vähennetty (kahdesta pienestä). Ei lasketa yhteen puhtaan kvintin konsonanssia, vaan molemmat ovat vailla vakautta (erityisesti pienennetty, joka sisältää pienentyneen kvintin dissonanssin). Muusat. teoria kontrapisteen käytännön mukaisesti. kirjaimet, joita pidettiin alun perin polyfonina, mukaan lukien T., intervallikompleksina (esimerkiksi T. kvintin ja kahden tersosan yhdistelmänä). G. Tsarlino esitti ensimmäisen teorian T.:stä (1558), kutsuen niitä "harmonioiksi" ja selittäen duuria ja molli T.:tä numeeristen suhteiden teorian avulla (kielien pituuksissa duuri T. – harmoninen osuus 15: 12:10, molli – aritmeettinen 6:5:4). Myöhemmin T. nimettiin "triadiksi" (trias; A. Kircherin mukaan T.-triadi on yksi kolmesta musiikillisen "aineen" tyypistä äänimonadin ja kaksiäänidiadin ohella). I. Lippius (1612) ja A. Werkmeister (1686-87) uskoivat, että "harmoninen". T. symboloi Pyhää Kolminaisuutta. NP Diletsky (1679) opettaa "konkordansseja" (konsonansseja) käyttämällä T.:n esimerkkiä priman tuplauksella, oikeassa asetelmassa (leveä tai läheinen); hän määrittelee kaksi moodia T.:n mukaan: ut-mi-sol – ”hyvää musiikkia”, re-fa-la – ”surullista musiikkia”. JF Rameau erotti "oikeat" soinnut yhdistelmistä ei-sointuäänien kanssa ja määritteli T:n pääasialliseksi. sointutyyppi. M. Hauptmann, A. Oettingen, H. Riemann ja Z. Karg-Elert tulkitsivat molli T:n duurin peilikäännökseksi (inversioksi) (duurin ja mollin dualismin teoria); Riemann yritti perustella T:n dualismia untertonien teorialla. Riemannin funktionaalisessa teoriassa konsonanttitemporaalisuus ymmärretään monoliittiseksi kompleksiksi, kaikenlaisten modifikaatioiden perustaksi.
2) Pääosan nimitys. eräänlainen kolmiääninen tertianinen sointu, jonka bassossa on prima, toisin kuin sen käännökset.
Viitteet: Diletsky Nikolay, Musikiyn kieliopin idea, M., 1979; Zarlino G., Le istitutioni harmonice, Venetia, 1558 (faksimile julkaisussa Monuments of Music ja musiikkikirjallisuus faksimileissä, 2 sarja, NY, 1965); Lippius J., Synopsis musicae novae omnino verae atque methodicae universae, Argentorati, 1612; Werckmeister A., Musicae mathematicae hodegus curiosus, Frankfurt-Lpz., 1686, uusintapainos. Nachdruck Hildesheim, 1972; Rameau J. Rh., Traité de l'harmonie…, P., 1722; Hauptmann M., Die Natur der Harmonik und der Metrik, Lpz., 1853, 1873; Oettingen A. von, Harmoniesystem in dualer Entwicklung, Dorpat, 1865, Lpz., 1913 (otsikon alla: Das duale Harmoniesystem); Riemann H., Vereinfachte Harmonielehre, oder die Lehre von den tonalen Funktionen der Akkorde, L.-NY, 1893 his, Geschichte der Musiktheorie in IX. - XIX. Jahrhundert, Lpz., 1901; Hildesheim, 1898; Karg-Elert S., Polaristische Klang- und Tonalitätslehre, Lpz., 1961; Walther JG, Praecepta der musicalischen sävellys (1931), Lpz., 1708.
Yu. H. Kholopov
