Luomutuote

Luomutuote, pedaali (saksaksi Orgelpunkt, ranskaksi pedale inferieure, italiaksi pedale d'armonia, englanniksi pedal point), – basson jatkuva ääni, jota vastaan ​​muut äänet liikkuvat vapaasti, joskus joutuen toiminnalliseen ristiriitaan basson kanssa (lähtöön asti). kaukaisilla sävyillä); harmoninen yhteensopivuus O. p. ja loput äänet palautetaan sen päättymishetkellä tai vähän ennen sitä. O. p. liittyy harmoniseen. jännitys, joka määräytyy jatkuvan äänen ja muiden äänten välisen toiminnallisen eron perusteella. O. p. rikastaa harmonisten ääniä. pystysuora, mikä johtaa monikäyttöisyyteen.

Yleisimmin käytetyt OP:t ovat tonikin soundissa (moodin I-aste) ja hallitsevassa (V-aste). O. p. on vahvistus vastaavasta modaalifunktiosta, sen laajennus ei yhteen sointuun, vaan laajaan harmoniseen. rakentaminen. Siten sillä on yhdistävä merkitys, joka pitää yhdessä ylempien äänien kehityksen heterogeeniset elementit. O. p. tonic tuo musiikkiin vakauden tunteen, joskus jopa staattisen; se löytää suurimman sovelluksensa niin finaalissa kuin musiikin alkuosissa. teoksia (esim. Borisin kuoleman kohtauksen viimeinen osa oopperasta "Boris Godunov", ensimmäisen kuoron alku JS Bachin "Matteus-passion"). Dominantin OP yhdistää toiminnallisesti epävakaan basson tuen epävakaisiin konsonansseihin ylääänissä, kaukana tonicista, jotka osoittautuvat basson hallitsevan toiminnon alisteisiksi. Se antaa musiikille intensiivisen odotuksen luonteen. Sen tyypillisin käyttö on ennen toistoa (erityisesti sonaatti allegrossa – esim. osa 1. sonaattia Beethovenin c-moll pianolle), myös ennen codaa; löytyy esittelyistä.

O. p. on mahdollista basson lisäksi myös muissa äänissä (kutsutaan yleensä jatkuvaksi ääneksi) – ylääänissä (ranska pédale supérieure, italia pédale, englantilainen käänteinen pedaali, esim. III osa Tšaikovski-kvartetista 3.) ja keskiäänissä (ranska pédale intérieure tai médiaire, italialainen pédale, englanninkielinen sisäinen pedaali, esimerkiksi näytelmä "The Gallows" Ravelin pianosyklistä "Night Gaspard"). Näytteitä kaksois-O. p. tunnetaan – samaan aikaan. tonisisissa ja hallitsevissa äänissä. Samanlainen O. kohteen, Krom tonic hallitsee. musiikille ominaista toimintaa. eri kansojen kansanperinne ("säkkipilli kvintit"), sitä käytetään myös prof. musiikkia, varsinkin kun matkitaan nara. musiikin soittaminen (esimerkiksi Beethovenin 6. sinfonian viides osa); kaksoisdominoiva O. p. – hallitsevan (alemman) ja toniikan (siirtymässä Beethovenin 5. sinfonian finaaliin) soundeista. Toisinaan on OP:t muillakin portailla (esim. mollin kolmannella askeleella – triossa Tšaikovskin 6. sinfonian II osasta; neljännen asteen jatkuva soundi – Rahmaninovin piano ”Serenadi”). Vaikutus O. p. säilyy myös tapauksissa, joissa sen muodostava ääni ei veny, vaan toistuu (esimerkiksi Rimski-Korsakovin Sadko-oopperan IV kohtaus) tai toistetaan lyhyitä melodisia. luvut (katso Ostinato).

Kuten taide. O:n esineilmiö juurtuu nar. musiikkia (laulun säestys säkkipillillä ja vastaavilla soittimilla. Sanan "O. p." alkuperä liittyy varhaisen polyfonian eli organumin käytäntöön. Guido d'Arezzo (11-luku) kuvaili teoksessa "Micrologus de disciplina artis" musicae" (1025-26) kaksiääninen "kelluva" urut, jossa on epäsuora ääniliike ("Organum suspensum"):

Franco Kölnistä (13-luku), joka puhuu (artikkelissa "Ars cantus mensurabilis") organumista, käyttää myös termiä "OP" - "organicus punctus". "Piste" tarkoittaa tässä organumin osaa, jossa melodia vastustaa cantuksen jatkuvaa ääntä. ylääänen piirustus (”pistettä” kutsutaan myös sellaiseksi ääneksi itse). Myöhemmin OP alettiin ymmärtää urkujen pitkää poljinääntä, jota käytetään laajasti urkumusiikissa tekniikan mukaisesti. soittimen kyvyt (ranskalainen termi point d'orgue ranskalaisessa musiikkitieteellisessä kirjallisuudessa tarkoittaa joko solistin improvisaatiokadenssia tai useammin fermataa). Polyfonisessa Keskiajan ja renessanssin muodoissa OP:n ilmiöt johtuvat usein cantus firmus -tekniikasta (G. de Machaux, Josquin Despres ym.), jonka äänet saivat pitkän keston.

17-19 luvuilla. O. p. hankittu (erityisesti klassisissa. musiikillisissa muodoissa) dynaaminen. Ominaisuuksista on tullut voimakkaita kehitysvipuja. 19-luvulla O. p. alettiin käyttää koloristisena, genre-ominaisuutena. tarkoittaa (esim. Chopinin "Tuutulaulu", "Vanha linna" Mussorgskin "Kuvia näyttelyssä", II näytös oopperasta "Prinssi Igor", "Intialaisen vieraan laulu" oopperasta "Sadko"). 20-luvulla muita tapoja käyttää O. p. (ja ostinato) ilmestyi. O. p. voi olla sointu (esim. Šostakovitšin 8. sinfonian koodi II) tai monimutkainen konsonanssi. O. p. voi ottaa taustan luonteen (esim. johdatus Kevään rituaaliin) ja epätavallisia tekstuurimuotoja (esim. reprisen edeltäjä 2. pianon Prokofjevin sonaatin neljännessä osassa – 15 terävästi korostettua ääntä ei lyijyäänen esiaste d-moll-sävyssä olevan repriisin).

Viitteet: katso Art. Harmonia.

Yu. N. Kholopov