Melu |

Melu (saksaksi Gerdusch, ranskaksi bruit, englanniksi noise) – yksittäinen ääni, korkeudeltaan määrittelemätön, jonka muodostavat monet erilaiset taajuudet ja voimakkuudet, yleensä epävakaa, jaksollinen. ja ei-jaksollinen. yhden tai useamman vibraattorin tuottamat värähtelevät liikkeet. Akustiikassa on:

1) jatkuva spektrin yli, joka kattaa koko äänialueen, ns. valkoinen sh.;

2) laajakaistaradio – matalataajuinen, keskitaajuinen, korkeataajuus;

3) kapeakaistainen, ns. väri, Sh. Monet lyövät. instrumentit lähettävät laajakaistaista SH:ta: esim. iso rumpu – matala taajuus, virveli – keskitaajuus, kolmio – korkea taajuus; timpanien äänessä erottuvat kapeakaistaiset kohinaosuudet, joiden hallitsevuus on c.-l. yksi sävy. Sh. Näihin instrumentteihin liittyy värähtelevän kappaleen konfiguraation monimutkaisuus, sen valmistuksen heterogeenisuus. Sh. on pääsääntöisesti olennainen osa (osittaisäänien ohella) muusojen ääntä. työkalut, joilla on määritelty nousu: esim. fp:ssä Sh. johtuu tangon ja vasaran pään tärinästä, ja sen määrää myös kielten jäykkyys. erityisesti matalassa rekisterissä; viulussa – narinaa, jousen kahinaa, vääntövärähtelyä. merkkijonojen liikkeet; huilulla, urkujen huuliputkissa – häpyhuulen leikkaaman ilmavirran pyörtemäisillä värähtelyillä. 20-luvulla halu monipuolistaa orkesterien noise-palettia ottamalla käyttöön uusia instrumentteja, mukaan lukien erikoissähkömusiikkia. laitteet; kokeellinen luovuus ilmestyi. ohjeet, joissa käytetään laajalti esimerkiksi Sh. bruitismi, konkreettinen musiikki, elektroninen musiikki, sointimusiikki, sonorismi (katso sonorismi) jne.

Viitteet: Krasilnikov VA, Ääniaallot ilmassa, vedessä ja kiintoaineissa, M.-L., 1951, M., 1954; Simonov ID, Uutta sähköisissä soittimissa, M.-L., 1966; Volodin AA, Elektroniset soittimet, M., 1970; Meyer E., Buchmann G., Die Klangspektren der Musikinstrumente, B., 1931.

YH Pargs